Hupsista.

Kannatti lähteä, oli taas super hienoja juttuja JA Wirt ja Greg tuli vastaan just ku olin miettinyt et oliskohan kellään OTGW juttuja.

Kaikki vinyylitarrat menee vesipulloon (jos vaan mahtuvat), rintamerkit menee reppuun ja patchit farkkutakkiin! Patchit ovat vähän ristiriidassa toistensa kanssa mut päätin et sellaista se elämä on.

Onko ketään linjoilla joka osaisi sanoa miltä #tamperekuplii jono näyttää tänään?

Tampereella kuplii

Tilanneraportti Tampere Kupliin jonon päästä.. jono siis luuppaa tuolta sivukautta ja palaa ovelle. Saas nähdä pääseekö ollenkaan sisään. Saatan löytyä Telakalta tai sorsapuistosta.

Tampere Kuplii kävijöille, joita jonottelu ei just nyt kiinnosta, mutta sarjakuvat ja ilmainen kahvi sitä enemmän, menovinkki BS:n puolelta. #tamperekuplii

Tampere kupliiseen on yli tunnin jono. Tapahtuma on kasvanut merkittävästi liki 20 vuodessa. Tilat käyvät pieniksi.

Ketäs tulossa Tampere Kupliiseen huomenna lauantaina? Aattelin iltapäivällä käydä ja samalla vois nähdä naamoja.

Tänä viikonloppuna mulla on myyntipöytä Tampere kuplii -tapahtumassa!

Olen paikalla koko viikonlopun pöydässä nro 15 Myynnissä sarjakuvia, taideprinttejä ja tarroja. Tule moikkaamaan!

~

This weekend I'll be tabling in Tampere kuplii -event! I will be selling comics, art prints and stickers in table 15. Come and say hi!

Ajatuksia Sarjakuva-Finlandian finalisteista 9/10

Katariina Lillqvistin käsikirjoittama ja 18 Limingan taidekoululaisen kuvittama "Kuninkaan kaupungissa" kertoo Suomen romanien kulttuurista ja lähihistoriasta kiinnostavasti ja sympaattisesti. Tarinan keskiössä on romaniperhe, jonka muuttomatka Juualta Tukholmaan saa sekä realistisia että fantastisia käänteitä. Vastaavaa vähemmistönäkökulmaa on nähty ja kuultu suomalaisessa taiteessa ja mediassa harvoin, joten itse ainakin opin uutta. Lisäksi albumin tilkkutäkkimäinen visuaalinen tyyli kiehtoi.

"Kuninkaan kaupungissa" on siitä erikoinen albumi, että vaikka sen juoni ja hahmot rullaavat yhtenäisinä alusta loppuun, piirtäjä, piirrostyyli ja taustaväri vaihtuvat muutaman sivun välein. Tämä tarkoittaa, että myös kuvakerronnan taso vaihtelee, paikoin jyrkästikin. Muutamat sivut jäävät vaisuiksi tai vaikeiksi lukea joko liian tumman taustavärin, sekavan sommittelun tai jäykän piirrostyylin takia. Tiimissä on kuitenkin ollut myös muutamia todella taidokkaita kuvittajia, joilla olisi selvästi kaikki eväät julkaista omaakin tuotantoaan. Tyylin vaihtuminen itsessään ei haittaa tai hämmennä – sekoittavathan Tommi Musturin "Future" ja Matti Hagelbergin "Vajoava Ateneumkin" monenlaisia kuvakieliä, vaikka ne ovat vain yhden tekijän kynästä. Näen tällaisessa ryhmätyönä toteutetussa "viestijuoksussa" siis lähinnä hyviä puolia: erilaisten piirrostyylien rinnakkaisuus tuo niiden yksilöllisiä piirteitä hyvin esiin ja lukukokemus kokonaisuudessaan rikastuu. Vastaavia projekteja näkisi mieluusti enemmänkin indie-sarjakuvan kentällä; itseäni ainakin innostaisi olla osa tällaista isompaa teosta joskus!

Oman mausteensa kokonaisuuteen tuo sekin, että teos on toteutettu yhteistyössä Romanikulttuurin museon kanssa. Lisäksi sen pohjalta ollaan tekemässä stop motion -animaatioelokuvaa, jonka on määrä valmistua 2026. Vaikka ehdokaspinossa olisi siis ollut taiteellisesti eheämpiäkin suorituksia (kuten Emmi Valveen "Polte", Kivi Larmolan "Kaikki liikkuu" tai Tuomas Tiaisen "Jari Stenberg syöksyy syvyyteen"), "Kuninkaan kaupungissa" on niin ainutlaatuinen hanke, että se oli helppo nostaa finaaliin eräänlaisena jokeriratkaisuna. Samalla ehdokkuus on kunnianosoitus Limingan taidekoulun sarjakuvalinjan tärkeälle työlle.

(Ollaan vähän keskiyön väärällä puolella, mutta kuitenkin:)
Ajatuksia Sarjakuva-Finlandian finalisteista 6/10

Tänä vuonna Sarjakuva-Finlandian kärkikymmenikkö on varsinainen unten valtakunta, koska siihen mahtui "Vaarallisen unen" lisäksi myös "Pedon uni". Kyseessä on kolmas osa Tiia Salmelinin luomasta "Kuolleet puutarhat" -fantasiasarjasta, jonka edelliset osat, "Unten kaupunki" ja "Painajaisen varjo", ovat nekin olleet finaalissa vuosina 2021 ja 2022. Tuntuu epätodennäköiseltä, että voitto lohkeaisi vielä tänäkään vuonna, koska "Pedon uni" on lopulta "vain" yksi palanen jatkuvajuonisen saagan keskeltä. Sarjan finaaliosalla – mones se sitten tulee olemaankaan – on varmasti paljon paremmat mahdollisuudet pääpalkintoon. Joka tapauksessa jo sekin, että Salmelin on nostettu kerta toisensa jälkeen kärkikymmenikköön, kielii hänen tekemisensä tasokkuudesta.

Itse en ollut aiemmin lukenut Salmelinin tuotantoa, mutta "Pedon uni" teki minuun siitä huolimatta vaikutuksen. Harvassapa ovat ne ihmiset, joilla on sekä taitoa että kärsivällisyyttä luoda omalakinen fantasiamaailma, kirjoittaa siitä pitkä sarjakuvaeepos, ja herättää koko rakennelma henkiin upeasti maalatuin värikuvin! Salmelinin sarjakuvakerronta on ilmavaa ja helposti lähestyttävää: se nojaa enemmän hahmojen asentoihin ja ilmeisiin kuin dialogiin, ja taidolla valitut värit luovat kuhunkin kohtaukseen omanlaisensa tunnelman.

Yhden osan perusteella sarjan henkilöistä tai juonesta oli vaikeaa saada kokonaiskäsitystä, mutta monenmoiset unet, näyt ja muodonmuutokset maalasivat mielenkiintoisen kuvan maagisesta maailmasta, jota hallitsevalla hengellisellä järjestöllä ei selvästikään ole ihan puhtaita jauhoja pussissaan. Palaan varmasti lukemaan koko tarinan sitten, kun loputkin osat ovat ilmestyneet!

Ajatuksia Sarjakuva-Finlandian finalisteista, osa 5/10

Kun finaalikymmeniköstä alettiin neuvotella, olin kokolailla varautunut nousemaan barrikadeille sen puolesta, että joukkoon saataisiin ainakin yksi lasten ja nuorten sarjakuva. Palopuheita ei ilokseni kuitenkaan tarvittu, sillä melkein kaikki raatilaiset olivat jo valmiiksi ihastuneita Miila Westinin "Myyttisiin". Sarjan ensimmäinen osa, "Loputon talvi" oli finaalissa viime vuonna, ja toinen osa "Vaarallinen uni" seuraa nyt sen jalanjäljissä.

"Myyttisissä" onkin paljon sellaisia piirteitä, mistä melkein kenen tahansa on tavattoman helppo tykätä. Kerronta on vauhdikasta, mutta selkeää. Maailmanrakennus edustaa perinteistä portaalifantasiaa, mutta sen fantastiset elementit on ammennettu itämerensuomalaisesta (eikä jo kliseeksi muodostuneesta anglosaksisesta) tarinaperinteestä. Päähenkilö kohtaa esimerkiksi Louhen, Hiiden ja ajattaroja, joille Westinin piirrokset antavat paljon persoonaa ja ihmeen tuntua. Sarjan kuvakerronta on kaikkiaan miellyttävää ja hallittua: värit ovat hämyisiä, viivat siistejä, muotokieli sulavaa ja söpöä. Joissain hahmoissa on selviä japanilaisvaikutteita – esimerkiksi hiisi näyttää melkoisesti Totorolta – mutta "Myyttiset" ei kuitenkaan ole mikään mangapastissi. Westinin visuaalinen tyyli on selvästi hänen omansa, mikä on monesti kypsän taiteilijan merkki.

"Myyttisten" sadunomaiseen seikkailutarinaan ja Westinin taiteeseen ihastuvat varmasti kaikenikäiset lukijat – ja koko perheelle suunnatut sarjakuvat olivat muutenkin tasokas kategoria tänä vuonna. Johanna Witickin raivokkaat "Oravalaakson tarinat" riemastuttivat raatia, ja itse olisin mieluusti nähnyt finaalissa myös Tuula Mäkelän tunnelmallisen "Oravan ja myyrän". Näiden kohdalla vaaka kääntyi lopulta toiseen suuntaan, mutta voimme joka tapauksessa iloita siitä, että Suomessa julkaistaan paljon persoonallista LaNu-sarjakuvaa!

Ajatuksia Sarjakuva-Finlandian finalisteista 4/10

Siinä missä Tommi Musturin "Future" ja Eeva Meltion "Hiekka" vetivät minua välittömästi puoleensa, "Salomea" lähestyin epäillen. Niko-Petteri Nivan työkalupakki on vaatimaton: konstailematonta mustaa viivaa valkoisella paperilla. Ei harmaansävyjä; ruuturajojen vetämiseen ei aina ole käytetty edes viivotinta. Ja silti "Salome" onnistuu kertomaan mieleenpainuvan, mukaansatempaavan tarinan, joka hakee ehdokasluettelosta vertaistaan.

Teoksen nimihahmo on venäläinen aktivisti, joka onnistuu livahtamaan rajan yli Suomeen oululaisen punk-bändin keikkabussissa. Kannoilla seuraa kuitenkin liuta kuvitteellisia kotkahahmoja, joiden kaikennäkevät silmät ja pitkät kourat konkretisoivat kiinnostavasti niitä pelkoja ja vainoharhoja, jotka venäläinen valvontayhteiskunta istuttaa alamaisiinsa.

Nivan visuaalinen kerronta on muutenkin kekseliästä ja elinvoimaista. Moninaisella, eri kansalaisuuksia ja sukupuolia edustavalla hahmokaartilla on paljon tunteita, ja ne välittyvät väkevinä melkein jokaisesta viivasta: soitto raikaa, hiki tippuu, jäsenet tutisevat ja suut vääntyvät. Mikään toinen ehdokasteos ei teknisistä taidonnäytteistään huolimatta saanut minua välittämään henkilöhahmoistaan yhtä paljon kuin "Salome".

Jossain mielessä Niko-Petteri Nivan sarjakuvakerronta onkin sarjakuvakerrontaa puhtaimmillaan. Se ei yritä näyttää nätiltä tai edes realistiselta, vaan keskittyy olennaiseen: kiinnostavan tarinan kertomiseen ja henkilöhahmojen sisäisten maailmojen vilpittömään kuvaamiseen. Näistä syistä lobbasin "Salomea" painokkaasti finaaliin ja suosittelisin sitä oppimateriaaliksi kelle tahansa, joka haluaa joskus piirtää omia sarjakuvia.

Ajatuksia Sarjakuva-Finlandian finalisteista, 3/10

Edellä kirjoitin, että 68:sta ehdolle asetusta sarjakuvasta kaksi teki minuun vaikutuksen ensisilmäyksellä. Toinen niistä on Eeva Meltion sarjakuvaromaani "Hiekka", jonka kankaista kantta tekee mieli jäädä silittelemään. Kokemus karheudesta johdattelee teoksen maailmaan, jossa hiekkamyrskyt ratisevat hampaissa ja maisemat ovat kuivia, himmeitä ja yksitoikkoisia.

1930-luvulla Yhdysvaltojen preerioita vaivasi vaikea kuiva kausi, joka tunnetaan nimellä "Dust Bowl". Se ei välttämättä kuulosta ajankohtaiselta aiheelta suomalaiselle sarjakuvalle, mutta ilmastoromahduksen partaalla roikkuvassa maailmassa tarvitaan muistumia ajoista, jolloin muutokset säässä ja maassa ovat vieneet elämältä kaikki edellytykset. Paul Harveyn sanoin: “Despite all our accomplishments, we owe our existence to a six-inch layer of topsoil and the fact that it rains.” "Hiekan" maailmassa maata ei voi viljellä, ja vesikin on loppumassa päähenkilö Oliven perheen huolehtimalta vesiasemalta. Hänen on löydettävä omat tapansa selvitä ympäristössä, jossa vaihtoehtoja on vähän.

Pintapuolisesti tarkastellen "Hiekka" on vähäeleinen tarina, jossa värejä ja hahmoja on niukalti, mutta sen teemat ja tunnelmat laajenevat kohti horisonttia. Meltio rakentaa teokseen vahvan atmosfäärin suurilla, viipyilevillä maisemakuvilla ja kerrontaa rytmittävillä "Tasankolaisten laulun" säkeillä. Tyylikäs, harkittu ja omaääninen kokonaisuus oli koko raadin mielestä helppo valinta finaaliin.

Ajatuksia Sarjakuva-Finlandian finalisteista, osa 2/10

Tommi Musturin "Future" on toinen kahdesta ehdokasteoksesta, jotka heti postipaketista paljastuttuaan saivat minut sanomaan: "Wau." (Tai oikeammin: "Ooooo, vauuu", mutta se ei ehkä kuulosta kovin punnitulta asiantuntijareaktiolta.)

"Future" on ilmestynyt alun perin kymmenenä sarjakuvalehtenä. Yksiin kansiin koottuna ne muodostavat suorastaan hengästyttävän kokonaisuuden: teoksessa on niin paljon katsottavaa – niin valtavasti värejä ja niin monenlaisilla piirrostyyleillä revittelyä – että sitä on vaikea uskoa vain yhden ihmisen luomaksi. Pelkällä pläräyksellä voi bongata visuaalisia nyökkäyksiä EC-kauhusarjakuviin, Chris Wareen, Tinttiin, Andy Warholiin, Disney-hahmoihin, Edward Goreyhin, vuosituhannen vaihteen videopeliestetiikkaan... Kaikkia tyyliviitteitä en varmasti edes tunnista, mikä tietysti tekee teoksesta sitäkin kiehtovamman katseltavan!

Spekulatiivisen fiktion tutkijana annan paljon arvoa myös sille, miten moniaalle Musturin kuvitelmat tulevaisuudesta kurkottelevat. Tarjolla ei ole dystopiaa tai paratiisia, eikä ylipäänsä mitään erityisen loogista tai koherenttia. Perinteisten draamankaarten ja samastuttavien henkilöhahmojen metsästäjää Musturin psykedelia saattaa turhauttaa, mutta omasta mielestäni rajattomilla mahdollisuuksilla leikittely on kenties se kaikista vastuullisin tapa kuvitella tulevaa. Liian monet tarinat ihmiskunnan kohtalosta muuttuvat kuvitteellisiksi todennäköisyyksiksi, fatalismiksi, ja lopulta itseään toteuttaviksi ennustuksiksi. "Future" sen sijaan esittää tulevaisuuden sellaisena kuin se todellisuudessa on: melkein millaisena hyvänsä!

Hopsanssaa! Vuoden sarjakuvafinlandistin kruunaamiseen on enää kymmenen päivää! Hypen nostattamiseksi ajattelin, että voisin palkintojenjakoa odotellessa esitellä joka päivä yhden finaaliteoksen raatilaisen näkökulmasta.

Aloitetaan kaikille tutusta Pertti Jarlasta, jonka omaelämäkerrallinen "Jäätävä spede: Retro-spede" nostettiin finaalikymmenikköön vuoden parhaana strippialbumina.

On oikeastaan yllättävää, että Jarlaa ei ole nähty Sarjakuva-Finlandian ehdokaslistoilla yli vuosikymmeneen, vaikka #Fingerpori on pitänyt pintansa yhtenä maamme luetuimmista, rakastetuimmista ja omalaatuisimmista päivittäissarjakuvista. Ainakin itse jaksoin yhä vain hihitellä ja raapia päätäni myös ehdolla olleiden Fingerpori-albumien parissa - mutta "Jäätävä Spede" -kokoelmassa Jarjan aidosti omintakeinen tapa katsoa maailmaa tulee vielä paremmin esiin.

Fingerporista poiketen "Jäätävä spede" koostuu hieman pidemmistä sunnuntaistripeistä, joiden aiheet vaihtelevat todella kaukaisesta laidasta aina toiseen reunimmaiseen laitaan, riippuen siitä, mikä tekijää on sattunut milläkin viikolla askarruttamaan. Lukija ei siis koskaan tiedä, millaisen ajatuksen seuraava sivu istuttaa päähän - mutta suurella todennäköisyydellä se on on jotain tuoretta ja absurdia!

Strippialbumien on ymmärrettävästi vaikea pärjätä Sarjakuva-Finlandian tapaisissa mittelöissä. Koska "Finlandia" assosioituu jo sanatasolla kirjallisuuteen ja korkeakulttuuriin, raadin keskuudessa nousee helposti impulssi palkita jotain Suurta, Tärkeää ja teosmaista. Strippisarjakuvat ovat kuitenkin erittäin näkyvä ja elinvoimainen osa kotimaista sarjakuvakenttää. Yhtenä sen omaperäisimmistä äänistä Jarla on ehdottomasti ehdokkuutensa ansainnut, IMHO.