Eilen kuuntelemassani podcastissa puhuttiin reaktiivisesta ja reflektiivisestä tavasta käsitellä tunteita. Se toi mieleeni terapeutin kanssa käydyt keskustelut samasta aiheesta.
Näiden kahden erottaminen ja ennen kaikkea reflektiivisen tavan opettelu on ollut oman hyvinvoinnin kannalta isossa roolissa erityisesti silloin, kun kyse on negatiivisista tunteista.
Itse olen sisäistänyt nämä niin, että reaktiivinen on nimensä mukaisesti sitä, että annat tunteiden ohjata toimintaasi. Kun tunne tulee, annat sille huomiota ja usein kasvatat sen suureksi. Heittäydyt tunteen vietäväksi. Minulle tämä näyttäytyy lapsenomaisena tapana: minua harmittaa, siispä kiukuttelen.
Reflektiivinen on sitä, että kun tunne tulee, annat sen tulla. Tiedostat tunteen ja voit tarkastella sitä esimerkiksi miettimällä, missä kohtaa kehoa tunnereaktio tuntuu. Tunteesta ei tarvitse päästä eroon, eikä siitä tarvitse potea syyllisyyttä, mutta sen vietäväksi ei tarvitse heittäytyä. Hengität rauhassa ja toteat, että nyt asia X aiheutti minussa tunteen Y. Sille ei kuitenkaan tarvitse antaa sen enempää huomiota, eikä siihen tarvitse reagoida. Sen ei tarvitse johtaa toimintaan.
Pahassa masennuskaudessa reaktiivinen tapa saa minusta helposti vallan. Toisaalta terapian myötä olen oppinut käsittelemään tunteitani reflektiivisellä tavalla. Vaikka negatiivisilla tunteilla on paikkansa, iso osa niistä ei tarvitse sen enempää huomiota.
Reflektiivisellä tavalla on mahdollista myös voimistaa positiivisia tunteita. Kun tunne tulee, keskityn siihen ja mietin, mistä se tulee. Kun tiedän syyn, keskityn siihen entistä enemmän. Tämä toteutuu erityisen hyvin matkoilla. Kun huomaan voivani hyvin, pyrin olemaan vielä enemmän läsnä, sen sijaan, että hautaisin tunteen esimerkiksi kännykän alle.
Muokkaus: kirjoitusvirheitä ja sanamuotoja korjailtu